Polina Kopylova

 

Kiila julkaisee Kiilaklubilla ”Venäjän kevät” 28.3.2015 esiintyneen helsinkiläisen runoilijan Polina Kopylovan (s.1976) lyriikkaa suomeksi.

Kopylova on venäjänkielinen ”sitoutumaton” runoilija, joka pyrkii kehittämään runollista ilmaisuaan kirjallisuuden valtavirran sivussa. Hän tekee runoistaan myös suomenkielisiä versioita ilmaisun rajojen kokeilemiseksi. Kopylovan runoja on käännetty suomeksi ja englanniksi. Venäjäksi Kopylovan runoja on ilmestynyt Venäjällä mm. Deti Ra ja Novyi Mir -aikakauslehdissä sekä Novyi vremennik Kamery hranenija -kokoelmassa, virolaisessa Vozdušnyi zmei -julkaisussa ja Suomessa Literarus -lehdessä. Suomeksi häneltä on ilmestynyt joitakin runoja Literaruksen suomenkielisessä versiossa ja Kirjailija -lehdessä.

 

***

 

Viimein lumista guassia

Roiskutettiin graafisen maiseman päälle:

Musta ja valkoinen menivät sekaisin

 

Maailma kupruu kosteana paperina,

Taivaanrantaa myöten lumipilvet,

kuin märkää vanua.

 

Vetinen valo valuu kuvaan,

Pesee reunalta näkyvää.

Peseekö se näkymätöntä valkeaksi?

 

Mutta vaikka kuinka kurkistat,

Ei näy olan takana enkeliä, eikä piruakaan:

vain pimeää.

 

 

*

 

 

Herra Jumala, miksi ohjaat minut arkun perään?

Minä kompastun, minä kaadun.

Minä tiedän: ei vainaja ahtaassa maan kohdussa

edes helvetin valoa näe.

 

Maanalainen pimeys täyttää jalanjälkeni

valkeassa lumessa.

Minä tiedän tämän, minä vaistoan tämän,

Kertoa osaa en.

 

Minäkö laadin sanoillani kirjanpitoa:

Puolikas vuotta sinne, vuosi tänne?

Tämä tumma totuus syö minua,

kuin valhe söisi.

 

Ei se valheeksi tule, se silti on tosi,

Kuin puhdas vesi.

Kuka sillalta katsoo, kuka kämmenistä hörppää

Ei ole enää entisensä.

 

Hän kantaa raskaan sydämensä kuin kellon -

Ei se soittoa varten ole.

Hän uskoo hiljaa. Ei pelkää, eikä rukoile

Onnea, parempaa elämää.

 

Seison taivaan alla. Kuljen arkun perässä.

Sydäntäni ahdistaa:

pelkään kompastuvani – sitten sydämeni soi -

mutta kenelle?

 

 

*

 

 

Hiipuva aalto kulkee kuivalla amalgaamilla,

Peilin pohja tulee lähemmäksi silmän pohjaa.

Seinäpaperikuvion sisällä koristeellisessä kuilussa

ilmestyy ennen näkemätön kirjoitus.

Nyt minä sukellan.

 

Siristelen likinäköisen silmäteräni tähtäimen haloksi,

Luen kirjaimet yksi kerrallaan, sitten rivin kerrallaan.

Pikkuroskana lasin ja kuivan amalgaamin välissä

istuu sanan merkitys, joka tuntuu tutulta.

 

On se minulle tuttu. Tuttu, kuin itikan purema,

Hoitajan antama kevyt pistos, kirjan terävän sivun

viiltämä haava. Sitten alkaa luvut:

Syntynyt … solmi avioliiton … asui … meni ostamaan tupakkaa, hävisi.

 

Vain aalto tekee ympyrää

Kuivan amalgaamin pinnalla.

 

 

*

 

 

Nurjalta puolelta auringonvalon (laskeutui lehtenä nurmikolle)

mustuu pudonneena luumuna suvi.

Minä arpeudun

rumaksi arveksi, hammasreunaksi, vinoristiksi.

Minä paranen. Minä unohdan muistoni tulevaisuuteen.

 

Nurjalta puolelta auringonvalon (putosi kasvot päin nurmikkoa)

harmaantuu kuivana sänkenä suvi.

Minä elän

elämäni emäntänä, kummina änkyttävän ruutukunkun.

Minä sytytän tähtiä, vaan merta en.

 

Nurjalta puolelta auringonvalon (laskeutui lehtenä nurmikolle)

sirisee väsyneenä ampiaisena suvi.

Minä elän

haavana avoimena

elämää tahdottua

talvella pitkällä.

Mutta sinä, minuna elänyt, puhu minulle, puhu minulle.

 

 

*

 

 

Vielä yksi talvi on eletty läpi kevään asti.

Niskaan tippuu sulaa vettä.

Tintti soi kuin korvan sisältä: ti-ti, -ti-ti, ti-ti.

Voiko tintti ihan oikeasti mahtua korvaan?

Sillähän on kohta pesintäaika.

 

Mitä kaikkea on tapahtunut talven aikana?

Ken sen tietää. Joko ihminen teki uuden hakkuun?

Vieläkö ehtii kasvaa siellä vatukkaa

ennen kuin kupsahdan?

Vieläkö ehdin maistaa?

 

Kevät on tullut rumimmillaan, kuten aina.

Harmaantuva lumi kutistuu kuoppiin,

alta ei näy muuta kuin viime vuoden heinää.

Nälkä vaivaa ja suututtaa — älä tule ihminen vastaan, syön.

Mistäpäs purtavaa löytyisi?

 

Ihminen on kumma otus.

Sen silmissään on samanlainen voima

kuin minun. Minun tapaani hän ei kestä,

kun tuijotetaan silmiin. Se on hänellekin haaste.

Minulla ei vain ole asetta.

 

Olen nakuna, vaikka karvainen. Olen karhu,

vanha ihmisten jumala, jonka valta

loppui iät ja ajat sitten. Mikä valta se oli?

Sitä en tiedä. Opin olemaan varuillani,

opin olemaan eläin.

 

Se on helppoa. Ei tarvitse pukea ajatuksiaan

mihinkään sen kummempaan muotoon.

Ei tarvitse olla ajatuksia sen enempää

kuin että vielä yksi talvi on eletty lapi, ja kevät tulee,

ja tintti soi kuin korvan sisältä.

 

Enkä edes tiedä, olenko elävä karhu,

vai ihmisen keksimä karhu.

 

Runokäännökset – Kiilaklubi: Venäjän kevät