Susinukke Kosola

 

Susinukke Kosola (Daniil Kozlov, s. 1991) on venäläistaustainen anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, joka tunnetaan energisistä lavaesiintymisistään. Hänen runojaan on julkaistu lehdissä ja hänen esityksiään on nähty niin hylättyjen talojen halkeilevilla betonilattioilla kuin kirjallisuusfestivaaleillakin. Hän on myös anarkistisen Kolera-kirjallisuuskollektiivin perustajajäsen. Kosolalta ilmestyi viime syksynä esikoisrunokokoelma .tik (2014).

 

Runo 1 (Nimetön)

 

Jokainen päivä on valinta:
miten haluat kuolla tänään?

Olen tappanut itseäni köyhästi
rappioromanttisin askelin ja Bukowskin kannustaviin sanoihin
olisi silti mieluisampaa
kuolla ei Bonuksen kultaiseen vaan kuubalaiseen sikariin
toisaalta tiedä sitäkin
nikotiini on nikotiinia ja terva on
eines ja eineskin se
on valinta muiden joukossa, valinta
astua joukkohautaan alumiiniin elmukelmuun

siihen samaan
saman baarin samat seinät
saman katon monet kasvot ja kolmen promillen pyörteet
en ehkä voisi uskoa, että Middlesbroughin räkälän katto
joka on vuorattu vanhoilla kuljetuslaatikoilla
olisi yhtään parempi tai huonompi tai erilaisempi
ja jotkut
kuolevat sinne ja miettivät
niitä samoja pyörteitä
kattotuulettimen kirskunnassa
ja miettivät Katto Kassista kuten minäkin mietin
aina kun pää pyöri tarpeeksi;
helikopteri, вертолёт, it all spins
like a fucking mad dog chasing its tail.

Eräs ystäväni sanoi minulle
interreilattuaan koko Euroopan halki:
“Samaa paskaa se on kaikkialla,
eri tavalla vain.”

Ja vapaus sitten, niin, se on vapaus
valita pubinsa, sen katot ja seinät ja
emme kuitenkaan valitse
koska olemme jo valinneet
jokaisen päivän ja illan ja yön
juuri sellaisiksi, juuri sen verran
mihin vapautemme riittää
emmekä osaa kaivata Voronezh-kylän tuoksua,
Pietarin kerrostalohissien virtsanhajuja ja pinkkejä sokeripalanappuloita hissien vieressä
Budapestin maatuvaa kylläisyyttä

energian säilymislaki, entropia, Ale pub

Me kaipaamme niitä hyviä päiviä, sitä itsemurhaa
joka jätti pienimmät jäljet – ei tikkejä ollenkaan,
mutta käsitys omasta elämästä
sellaisena kun se tarjoutuu
kun tunnet hapen loppuvan etkä vieläkään näe pintaa
ja heräät rannalla, kiviseinämien ja ihmisten ja hapen piirittämänä
ja menet
käyttämään vapauttasi lähimpään pubiin
se on valuutta, joka on sidottu tuuriin, käsitys

sidottu itsepetokseen, eikä

edes kierteeseen vaan suoraan janaan

voisinpa muistaa miksi elän
muulloinkin kuin meinaan kuolla

vaikka toisaalta elän
juuri ja ainoastaan siksi
että kuolla en ole vielä ehtinyt

 

Runo 2 (Nimetön)

 

Ne muistot jotka eivät ikinä käy loppuun
haljenneiden posliinituhkakuppien pohjalla kuin läikkynyt kilju
huterien päiviemme
vajoaviksi tukirakenteiksi kasvaneet
ja nehän vajoavat
selkiemme takana
kaipuumme rapaa lahkeissamme
kuljemme

sokeita vetokoiria kaikki
lihakset jäykkinä pullistellen
kohti seuraavaa pyykkivuoroa ja liian humalaista joulupukkia
joka opettaa lapsille pelon

Ikkunan takana tuskin koskaan on ketään
niin korkealla niin kovin korkealla
seitsemännessä kahdeksannessa yhdeksännessä kerroksessa kuin hirttosilmukassa
roikumme lopulta
kaikki
kun joku on vetänyt vivusta, ei edes pyöveli, tämä
ei ole hirttolava
vaan -estradi

ja taivas on lähempänä kuin koskaan

 

Näky ikkunasta:

 

Lumpeenlehdet irtoavat pohjasta paetakseen

yön väistämättömyydellä leviävää

kaatuneen ihmisen mustelmaa

pilvien rintalastat kuin murheiden häkit

keräävät painoa
tuulet polvisti pilvet
alas kuin sylin
metsään neulatyynyyn
latvat lävistivät kosmoksen keuhkot, sammakko
kiipesi lammesta kudut selässään –
kun kodiksi erehtyy luulemaan laatikkoaan
ei tajua, millä tavalla voikaan joutua kodittomaksi
vuohenputkien oksennellessa talia kuin paiseeseen tungetut injektioneulat

sammakko sanoo kroak tajutessaan, että tuhansien vuosien sukupuu katkeaa
tähän ja niin, katkeaa
kuin puu, jota ei ihan sahattu loppuun,
sahalaita jätti muutaman armonsentin

sillä tavalla kuin pyöveli jättäisi saadessaan kohtauksellisen itsereflektiota

kesken mestauksen

 

penkillä kuori, jossa on puoliksi täytetty toimeentulotukihakemus

kuin joku olisi kesken mestauksen tajunnut

ettei ollutkaan yleisöä

 

Runo 3 (Nimetön)

 

tämä on sosiologinen tutkimus jossa on voittaja

tilastollinen keskiarvo parhaudesta

onnellisuuden pyhä geometria kohoaa elämän kruunapuolella

ja klaavasta, siitä eivät puhu kuin mielenvikaiset joiden kuu on juustoa

vaikka on yleistä tietoa että kuu on KIVEÄ

Earth’s only natural satellite

7.3467309 x 10^22 kiloa

hätäisiä molekyylejä jotka karkasivat esihistoriallisen maamme pinnasta

 

ja ympyrä ei ole pyöreä, siinä on

ääretön määrä kulmia kuten pii ei ole ikuinen

vaan irrationaalinen

 

mikään ei ole sitä miltä näyttää

vaan kaikki on ensin

ja näyttää vasta siten

kuten tämä kerjäläinen kävelykadulla

polviensa allaa keltainen Hullujen Päivien pussi

on ensiksi säie, atomirykelmä, vähän niin kuin kuu

ja tämä perussuomalaisten vaaliteltalle heilaava Jouni

on evoluution vääjäämätön lopputulos

 

ensisijassa

 

jälkeenpäin

 

he ovat lomakkeiden asukkeja,

vaikka eihän niissä tarkene talvipakkasella, kylmä kuin nokkonen

vasten

ihoa pistää

eri tavalla kuin arkadianmäen torkkupeittojen törröttävät langat

 

älä usko valokuvia joissa kodittomat

nukkuvat

leppoisasti uutisarkkien alla kuin ne olisivat

jotain muuta kuin arkkuja

tässä ei ole mitään uutisoitavaa

laske katseesi niin että näet jalkasi

jos näet varpaiden sijasta kengät joiden alla on asvalttia

niin kiitä teollisuutta

jos näet varpaat ja niiden alla ruohoa

niin kiitä luontoa

ja uutisoi siitä

 

miten kuukin on alunperin juustoa

ja vasta jälkeenpäin kiveä

koska ensin on sana ja vasta sitten materiaa

eikä tää vittu oo ees raamattua vaan sosiaalista konstruktionismia

ja se on fakta

on fakta

että tämä kaupunki on friteerausastia

joka dipataan kuplivaan arkeen

paras kypsennystila on kahdeksan tuntia

kerrostalot rouskuvat pedon hampaiden välissä

ja sitten *tsädäm* juonenkäänne: peto olikin ihminen

koko tila on häntäänsä pureva käärme

iso O niin kuin myrskynsilmä ja kaivo

johon on itse sylkenyt ja

 

voi voi

kuis ny tällee kävi?

Hännättä mietimme sitä,

palaamme varpaisiin ja kenkiin ja syylliseen

katse nousee

 

ihminen aktivoituu, hän kirjoittaa ensiksi sanan

virkkeen lauseen pykälän kuun

 

ja sitten uutisoi kylmästi
niin etteivät tilastot tarkene
talvipakkasella

 

 

PALAVA LAPSI

 

Avolapsuus, jota

ei tikattu ajoissa

zeljonkaa ei laitettu

kuin niihin haavoihin

jotka vuosivat verta

kun pääni iskettiin yhä uudestaan

verestä tummuvaan asfalttiin.

Valuin pitkin vieraan maan suruvaatteita.

 

En syntynyt ryssäksi, en edes venäläiseksi.

 

Se oli suoneniskentää

pahaa verta

kulttuuri verijuotikkaana

kun HE löivät minua

TE löitte minua.

Taoitte Kullervoa

mutta saittekin Väinämöisen

joka raivoissaan teki kanteleestaan balalaikan

ja soitti teille

Vysotskin Susijahdin

ja hirttäytyi katkenneisiin kieliin

kuin Gabriel.

 

Vereni ei ollut

venäläistä.

 

Tapoitte krokotiili Genan

kun nukuin

ja panitte Cheburashkaa halvalla.

Puitte minut Venäjän kansallisvaatteisiin

ja pistitte tanssimaan ripaskaa

alakoulun traumankatkuiselle lavalle.

Nauraen sytytitte

vaatteeni tuleen tajuamatta

että lapsetkin

ovat herkästi syttyvää ainetta.

 

Olisin halunnut olla vain alasti.

 

”MEILLÄ TÄÄLLÄ SUOMESSA”

jokainen lause alkaa sanoilla
MEILLÄ TÄÄLLÄ SUOMESSA,

paitsi kun täällä teidän Suomessa joku

vuodattaa vertansa pohjavesiinne.

Kuin sirkustirehtöörit

kesytitte hirviöitä

joiden uskoitte olevan

yhtä ihmisiä kuin papukaijat.

 

Ettekä uskoneet

että hirviöt syntyvät ihmisinä

ja kasvavat hirviöiksi

vasten iskujanne.

Sukunimi kuin ”made in…”

happoja ja pahoja vaikutteita roiskuttavan

rikkinäisen kahvinkeittimen kylkeen syövytettynä

kuin ihmisyyden perusolemukseen.

OLEN SIIS HIRVIÖ

joka loruillaan sängyn alle

pelottelemaan suomalaisia lapsia.

OLEN SIIS ROSKA

jota ei huoli muu jätehuoltoyhtiö

kuin hautausmaa.

OLEN

rikkinäinen ihme

vasten iskuja.

 

Kuinka vihasinkaan teitä.

 

Kuinka vihasinkaan itseäni, vihasin

että uskoin vereni olevan saastaista

että valehtelin sukuni kalevalamittaan

että piilotin passini ja yliviivasin

Neuvostoliiton maistraatinpapereista.

Pyyhin puheestani venäläiset painotukset

muistin Maamme sanoitukset

ja nousin seisomaan laulaakseni lipulle

johon kääritään lapsia

kunnes jompikumpi

vaihtaa väriä.

 

Sinivalkoinen lapsi tai verenpunainen lippu.

 

…kunnes ikä kurkkasi Suomineidon helman alle,

Jumalan kaapuun, Joulupukin ja Pakkasukon

karvaiseen kylpytakkiin,

se kurkkasi eikä löytänyt mitään.

23 auringonkiertoa

käsissään veriset veitset.

23 puukoniskua

mielikuvitusvihollisten kylkeen.

Se oli attentaatti

, enkä käynyt edes Muumien haudalla.

 

Syntymässä veri on hädin tuskin                                    edes punaista.

 

And I don’t care

for your blood either,

nor for the blue cross

you don’t even have the guts to burn.

But that’s your cross to bear,

along with the witches and monsters and

all the other stories

you nail to it.

 

Kill the story

or for the story, but me…

I’m done bleeding.

 

 

Я отказываюсь от этой культуры!

 

 

Runokäännökset – Kiilaklubi: Venäjän kevät