Kiila on perinteikäs kirjailija- ja taiteilijajärjestö, joka on vuosikymmeniä luotsannut Suomen kulttuurivasemmiston kuohuja. Eri ilmiöiden ja taiteilijoiden yhteyttä Kiilaan on välillä jopa vaikea määritellä, sen verran monipolviseksi ilmiöksi kiilalaisuus on alkuaikojen jälkeen telmahtanut. Voimansa tunnossa Kiila oli toisen maailmansodan jälkeen ja 1960-luvulla. Nyt 2000-luvulla järjestö on uuden nousun kynnyksellä. Lähdetään kuitenkin alusta.
Tulenkantajat virkistivät 1920-luvun suomalaista kulttuuria. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa nuupahti, Lapualta kajahteli, ja änkyräinen nationalismi pussitti ilmapiiriä. Sensuuri toimi, siitä sai osansa muiden muassa Pentti Haanpää, jota kustantajat boikotoivat 1928–35. Piikeiksi porvariarvojen lihaan kehkeytyi kaksi kirjallisuuslehteä: uusi Tulenkantajat ja Kirjallisuuslehti, joista jälkimmäistä rahoitti maanalainen, maanpetoksellinen SKP. Erkki Valan päätoimittamasta uudesta Tulenkantajat -lehdestä tuli tavallaan kansanrintamajulkaisu. Tästäkös Etsivä Keskuspoliisi hikeentyi. Valtaosa vanhoista Tulenkantajista irtisanoutui julkaisusta. Vala pyöritti myös Kirjailijoiden kustantamoa, jota Hella Wuolijoki sponsoroi.
Kirjallisuuslehden ja Tulenkantajien avustajakuntien löydettyä toisensa, syntyi vuonna 1936 taiteilija- ja kirjailijaryhmä Kiila. Nousevat kyvyt, kirjailijat, Arvo Turtiainen, Elvi ja Aira Sinervo, Viljo Kajava ja Jarno Pennanen teroittivat Kiilan, ja perustajiksi profiloituivat myös konkarit Haanpää ja Katri Vala. Kriitikoista Raoul Palmgren ja Maija Savutie liittyivät yhteyteen. Kiilalaiset halusivat parittaa avantgarden ja proletaarisen kulttuurin, eikä kansainvälisyydestä tingitty, toisin kuin isänmaallis-koskenniemiläisissä kirjallisuuskerhoissa.
Sivistyneistötaustaiset kiilalaiset samastuivat työväenluokkaan. Oppiakseen Kajava ja Turtiainen uurastivat kesätöissä työläisammatteissa. Kiilalaiset ammensivat Diktoniukselta, Majakovskilta, Whitmanilta ja ruotsalaisesta työväenrunoudesta. Sosialistisesta realismista ei perustettu. Valpon verkkosilmästä välittämättä veivattiin radikaalien elokuvien sarjaa sekä taidemuseokierroksia lakkolaisille. Kesäretkillä ja illanistujaisissa seurusteltiin, rakastuttiin ja leimahti kolmiodraamojakin. Ensimmäinen – sittemmin perinteeksi muodostunut – Kiilan albumi julkaistiin 1937.
Sota-aika riepotteli kiilalaisia. Molotov-Ribbentrop-sopimus 1939 särki monen myönteisen kuvan Neuvostoliitosta. Turtiainen, Palmgren, Sinervo, Pennanen ja Wuolijoki nakattiin jatko-sodan aikana tyrmään – sodasta kieltäytymisestä tai osallistumisesta välirauhan aikana perustetun Suomi-Neuvostoliitto-seuran toimintaan. Vankilassa ei kirjoituspaperia annettu, mutta Elvi Sinervo kirjoitti runoja vessapaperille. Runokokoelma Pilvet ”ilmestyi” toiletti-paperille tekstattuna, kannet oli tehty vanginpuvusta.
Sodan jälkeen muuttuneessa Suomessa kiilalaisuus kohosi. SKP:n kulttuuristalinistit pyrkivät kuitenkin hallitsemaan järjestöä, ja keskeiset kiilalaiset ajautuivat välirikkoon SKP.n kanssa. Kiila torjui sosialistisen realismin ja kääntyi modernismiin. 1950-luvulla Kiila oli ajankohdan tärkein ja monipuolisin taidejärjestö, joka esitteli esimerkiksi eksistentialismia ensimmäisenä Suomessa.
1960-luvulla yhteiskunnallisuus nousi ja kantaa ottavaa kirjallisuutta alkoi ilmestyä enemmän. Kehitysmaiden vapautusliikkeet sekä Vietnamin sodan ja oikeistodiktatuurien kritiikki näkyivät kiilalaisten tuotannossa.
Kiila tuki radikaalien pyrkimyksiä niin sanottujen kirjasotien aikana. Pentti Saarikosken suomentamasta Henry Millerin Kravun kääntöpiiristäkäräjöitiin1962, Paavo Rintalan Sissiluutnantista 1963 ja Hannu Salaman Juhannustansseista 1964. Vuoden 1966 Lapualaisoopperanjälkimainingeissa nuoret vyöryivät Kiilaan, tapahtui vahdinvaihto. Kiila oli laajimmillaan.
Tuntuu, että nykyisessä poliiittisessa ilmapiirissä vanhoja vasemmistolaisia vaaditaan kovasti todistamaan, etteivät he olleet kritiikittömiä sosialistisia diktatuureja kohtaan, vaikkei suomettuminen suinkaan rajoittunut vasemmistoon. Kiila saa tässä puhtaat paperit, sillä se on alusta asti ollut moneen suuntaan terävä. Jos 1930-luvulla oli tuettu Espanjan tasavaltalaisia, vuonna 1956 Kiila kannatti Unkarin kansannousua. Myös Neuvostoliittoa kritisoitiin. Turtiainen puolusti arvostelussaan Vladimir Dudintsevin romaania Ei ainoastaan leivästä, vaikka Hrušhšev oli tuominnut sen. Kun Boris Pasternak Nobelin palkinnon takia 1958 erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, Sinervo ja Turtiainen postittivat vastalauseen. ”Eläköön vapaa Tšekkoslovakia! Eläköön demokraattinen humanistinen sosialismi”, tuomitsi Kiila Tšekkoslovakian miehityksen 1968.
Puoluepolitisoitumisen myötä Kiilan merkitys väheni 1970-luvulla. Jopa ahtaimpina taistolaisvuosina Kiila toimi silti eri mieltä olevien tahojen kohtauspaikkana, jonne ei kiistoja tuotu. Puolueiden kulttuurijärjestöt nappasivat kiilalaisia riveihinsä. Kiilalaisessa runoudessa oli tuolloin kalevalaisia ja kansanrunon vaikutteita, myös ekologiset uhat nousivat esiin. Neljäsosa kiilalaisista oli 1970-luvulla teatterilaisia, ja elettiin yhteiskunnallisen teatterin vahvaa aikaa. 1980-luvulla kulttuuri-ilmapiirissa korostui yhteisöllisyyden sijasta yksilöllisyys, ja Kiila alkoi vaimentua, vaikka 1989 Kiilan jäsenluettelossa oli jo 474 nimeä. 1990-luvulla poliittiset kulttuurijärjestöt haihtuivat, mutta Kiila jatkoi. Edelleen järjestö reagoi julkilausumin maailman tapahtumiin.
Entä onko Kiila taas nousussa iskuun 2000-luvulla? Ainakin uudistuva järjestö imee sisuksiinsa nuoria taiteilijoita ja kulttuuri-ihmisiä sellaisella sykkeellä, että hitaampia hirvittää. Kiila on 70 vuoden aikana toiminut selkänojana monelle taiteilijalle: sen kautta on voinut puhaltaa kriittistä ilmaa. Yhteiskunnallista pohjakumua – kuten Ilpo Tiihonen on asian ilmaissut.
Ville Ropponen
