Suuri kysymys: mitä on kiilalainen runous vuosituhanteen vaihtuessa? Ainakaan ei ole mitään selkeää vastustettavaa, sotaa, vainoja tai vankeutta, kuten 1930-40-luvuilla, joka vaikutti suoraan sanottavaan, runojen sisältöönkin. Ei siis ainakaan ulkoista vankeutta.
Periaatteessa kaikki on hyvin ja kaikilla menee hyvin. Huomaatteko puhetyylini – kiilalainen runous vastustaa aina jotakin – niinhän se on vähän tehnytkin, ammentanut aiheensa arjen tai yhteiskunnan nyrjähtäneisyyksistä, epäoikeudenmukaisuudesta, ahtaasta naisen roolista, mutta toki myös pienistä iloista, luontoa unohtamatta.
Onko olemassa sellaista hämärää monoliittia kuin kiilalainen runous? Vai pitäisikö ennemmin kuin itse runoudesta puhua runoilijoita ja kirjailijoita yhdistävästä maailmankuvasta, sydämen sympatiasta vähäosaisia, syrjäytettyjä, yhteiskunnan vääristyneitä kehityskulkuja kohtaan? Pitäisikö keskittyä runojen sijasta tekijöihin, heidän sympatioihinsa ja antipatioihinsa?
Vaikka mitään vastustettavaa ei periaatteessa löydy, maailma ei ole vielä oikeissa uomissa ja kaikilla ei mene yhtä hyvin – näin ajattelevat tiedostavimmat kiilalaiset runoilijat vuosituhanteen vaihteessa. Vihaisin on romaanin, draamaa ja muutaman runokokoelman julkaissut Olli Hyvärinen, joka tietää, millaista on kitkutella minimitoimeentulon varassa vallan pelikentiltä syrjässä. Hyvärisen runoissa rienataan avoimesti niitä, jotka repivät toimeentulonsa, toisten nahkoistako: “Ystäväni on ikänsä rakentanut taloja, joissa hänelle ei ole sijaa. Minä painan lehtiä, joissa meistä ei ole sanaakaan. Tulipunaiseen pukuun pukeutunut ministeri saapuu torille, hän osaa puhua ja hymyillä kameralle ja leipoo vaalivuonna pullaa. Vähin äänin haihdumme pois, ei tee mieli ottaa, edes kahvikuppia. Vasta tummassa metsässä laulamme, vihellämme. Meillä on perintöosamme, ettemme mitään toivo vieraan vainiolla.” – Ekologisiakin äänenpainoja löytyy. Timo Hännikäisen mielestä jälkiteollinen ihminen on tekniikan vuoksi joutunut onnettomuuteen: hän kasaa jätteistä muistomerkkiä itsensä rinnalle.
Jos kiilalainen runous ymmärretään yhteiskunnallisten epäkohtien kritiikkinä ja sympatiana syrjäytettyjä kohtaan, kiilalaista eetosta löytyy myös Kiilaan ainakin vielä kuulumattomien kirjoittajien teksteistä, esimerkiksi aforistikko Pauli Luomalta. “Länsimaissa köyhä vihaa köyhää: bisnessilmällä katsovat toisiaan.” Tai: “Köyhätkin haluavat kiihtyvän kapitalismin, ainoan mahdollisuuden.” Lassi Kämäri ryhtyy surutta köyhien puhetorveksi jatkaen samalla Erno Paasilinnan perinnettä: ”On vain yksi tapa kirjoittaa, paremmin.” Turkulainen Esa Hirvonen kuvailee runoissaan elämää paikallisessa ongelmalähiössä, josta löytyvät suunnilleen kaikki olemassaolevat sosiaaliset ongelmat päihteistä alkaen: “Ojarinne 5, Stålarminkatu 36, Perämiehenkatu 6, miten vain. / Ystävien kesken Harlem. / 20 neliötä, kylmä vesi, vessa kellarissa, 480 mk/kk. / Kaksi kuollutta, yksi tapettu. // Irtisanomisen syy: talon purkaus. / Ei toivoa uudesta asunnosta.” Myös ihan pelkkä ihmissuhde voi olla arkisen epätasa-arvon tapahtumapaikka, sukupuolten välistä taistelua, kuten Anu Rinkisellä: “Nainen on irrottautunut maasta. / Mies pitää kiinni narusta / sievällä otteella. / Hän ei osaa päästää irti. / Naisen suu irtoaa kuin korkki. / He rakastavat, yhä”. Vuosisadan vaihteessa runosta on tullut suosittua: se on rantautunut niin televisioon kuin kapakoihin. Runouden harrastaminen on muodikasta.
Jos joku siis kiilalaishenkisten kirjoittajien aatoksia siis yhdistää, niin epäilevä suhtautuminen globalisaation, maapalloistumisen voittokulkuun – on siis yksi vihollinenkin. Globalisaatio ei ole taannut tasavertaisia toimeentulon mahdollisuuksia hyvinvointivaltion asukkaillekaan, kuinka se toisi tasa-arvon ja autuuden kehitysmaiden asukkaille? Mitä köyhempi, sen varmempi on halu päästä osalliseksi rahan, kasvun ja tehokkuuden autuudesta. Rikas ei halua luopua saavuttamastaan. Köyhä haluaisi olla rikas. Ei mikään helppo yhtalö ratkaistavaksi. Jonkinlaista uutta solidaarisuutta väistämättä tarvitaan tai ollaan kestämättömällä tiellä, eri todellisuuksien ja maailmojen välisessä sodassa.
Vuosisadan vaihteen kiilalainen runo etsii myös rajojaan, tai pikemminkin ylittelee niitä. Kantaakin siinä otetaan. Kai Nieminen kirjoittaa hybriditekstiä, joka liikkuu runon, esseen ja pamfletin välimaastossa kysellen itseironisesti välillä itsekin omaa olemustaan ja sen poissaoloa. Yhä kiihtyvän bittiajan keskellä Nieminen uskoo vielä hitaan vuorovaikutuksen, lukemisen ja kirjoittamisen voittoon. Hän ylistää paperin voittoa tietokoneesta, vaikka ei sitäkään hyljeksi. Poliittisenkin kuuloisissa säkeissään Nieminen penää: “Kunpa lukisit, joskus. Ei tarvitse vastata on line.” Eikä sosiaalinen oikeudenmukaisuuskaan ole vierasta Niemisen minälle: “Vaikka tuska olisi yhtä repivä, ei ole sama kivistääkö vatsaa nälkä vai ylensyönti. Ei saa olla.” Jossakin joku on vielä huolissaan siitä, mihin vauhti vie, ja onko bittiajasta muitakin seuraamuksia kuin vuorovaikutuksen yleinen helpottuminen.
Itseironiaa löytyy muiltakin. Ainoastaan alapäänsä verhonnut Pekka Kejonen kolkuttelee kokoelmansa kannessa tippapullon kanssa WSOY:n ovia.
Toki vielä on tilaa reilulle vallattomuudellekin. Ilpo Tiihonen on vanha tuttu kielellä, sen soinnukkuudella, fonetiikalla ja mahdollisuuksilla leikittelevä vallaton iloittelija, jonka runoissa on vakavaakin sanomaa. Huumori on Tiihoselle kirjallinen käyttövoima, ihan kuin arki ja sen edesottamukset. Ylevä menettää yliasemansa, kun sen rinnalle tuodaan turhankin väheksytty arkinen. Ikuisen teinin maailmassa Nalle Puhin ja Lucky Luken vaikutus ei koskaan lakkaa. Erkki Kuparilla on oma tontti, juoma- ja olutlaulujen kirjoittajana. Sillä ei kukaan muu huseeraa.
Eivätkä kaikki jotakin vastusta. Vielä 2000-luvulla on kirjoittajia, joiden käyttökuvastoa ja -maailmaa on luonto, kaikki sen pienet ilmestykset. Mari Rogersin Linnut-runossa kaksi lintua juopuu vapaudesta, vaikka eivät sitä koskaan oikein löydäkään, saati sitten toisiaan. Ehkä tässä onkin pienoiskoossa maailma nykyhetkellä: kaksi ihmistä, todellisuutta, jotka turhaan etsivät toisiaan. Voisivatko he kohdata jossakin, kenties runossa?
Rita Dahl
Teksti on Rita Dahlin alustus Kiilan 70-vuotisjuhliin liittyvässä runotuokioiden sarjassa Yliopiston kirjastossa alkuvuodesta 2006
