1936 Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiila on Suomen tunnetuin ja pitkäikäisin taiteilijoiden ei-ammatillinen yhteenliittymä. Sen jäseniä on perustamisesta, vuodesta 1936 lähtien yhdistänyt innostus avantgardistiseen, korkeatasoiseen ja inhimillisyyteen sitoutuneeseen taiteeseen. Kiila syntyi aikana, jolloin tällaiset tavoitteet eivät olleet kulttuurin valtavirta, vaan näitä tavoitteita oli toteutettava vastavirtaan, jopa raastuvassa vieraillen, kuten osoittavat 30-luvun monet painokanneoikeudenkäynnit. Näistä osallisiksi pääsivät Kiilan piiristä Erkki Vala Tulenkantajat -lehtineen, Pentti Haanpää ja Raoul Palmgren. Kiila toimi alussa yhteiskunnallisen ja proletaarikirjallisuuden tunnusten alla. 1940-luku Periaatteellisista syistä kiilalaiset olivat oppositiossa jatkosodan sotapolitiikkaa ja natsilaista aseveljeyttä vastaan. Talvisodassa Neuvostoliitto käsitettiin hyökkääjäksi, ja siksi tapeltiin, kaaduttiinkin kuten elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara. Noin puolet alkuperäisen ryhmän 24 jäsenestä istui jatkosodan vuosina poliittisessa vankeudessa. Tilanne muuttui vuosina 1944-48, joka oli Kiilan ensimmäisen suuruuden aikaa. Kiilalla oli arvovaltaa ja vetovoimaa nuoren sivistyneistön piirissä, kun “vaaran vuosina” etsittiin sisä-, ulko- ja kulttuuripoliittista käännettä. Jäsenmäärä räjähti muutamassa vuodessa yli sataan, ja alkuperäinen kirjailijapainotteinen ryhmä laajeni yleiskulttuuriseksi: mukaan tuli kuvataiteilijoita, teatteriväkeä, muusikoita ja toimittajia. Merkittävää oli suomenruotsalaisten kirjailijoiden liittyminen joukkoon pitemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa: Jörn Donner, Parland-veljekset, Aili Nordgren, Eva Wichman, Atos Wirtanen. Alusta lähtien oli ollut yhteyksiä kunniajäseneksi valittuun Elmer Diktoniukseen. 1950-luku 1960-luku Kiila piti komeat 15-vuotisjuhlat 1951, mutta sitten seurasi hiljaiseloa Tornissa (jossa kokoukset pidettiin) aina 60-luvun puoliväliin. Nyt seurasi ryhmän toinen suuruuden kausi: kulttuuriradikalismin ja uusvasemmistolaisuuden merkeissä ryhmään etsiytyi uusi sukupolvi, jotka kohtasivat perustajapolven klassikot Arvo Turtiaisen, Elvi Sinervon, Jarno Pennasen ja muut. Kiilasta tuli kulttuurikeskustelun keskeisiä foorumeita, ja sen kannanotot Vietnamin sotaa sekä Tsekkoslovakian miehitystä vastaan, avautuneemman yleisradiopolitiikan ja sosialistisen kulttuurin puolesta olivat merkittäviä. Kun Kiila oli 30- luvulla vasemmistososiaalidemokraattinen, 40-50 -luvuilla painopisteeltään vaikkakaan ei järjestöllisesti kansandemokraattinen, nyt myös sosiaalidemokraatit ja sitoutumattomat vasemmistolaiset tulivat mukaan. Kiilan varapuheenjohtajan Arvo Salon Lapualaisoopperan ensi-ilta ja valitseminen eduskuntaan 20.3.1966 oli ryhmänkin historian huippuhetkiä. Muita tunnettuja äänekkäitä tulokkaita oli tuossa vaiheessa punalippua heilutellut Pentti Saarikoski. Erityisesti nuori teatteriväki oli ryhmän uusi vahva resurssi. 1970-luku 70-luvulla Kiila joutui olemassaolon ongelmiin poliittisesti tarkemmin rajautuneiden vasemmiston kulttuurijärjestöjen puristuksessa (Kulttuurityöntekijäin liitto, Kulttuurityöntekijäin Sos.dem. Yhdistys, Kulttuuridemokraatit). Vaikka kaikki ilmoittivat kunnioittavansa Kiilaa yhteistyöjärjestönä, toiminnallista voimaa valui näihin uusiin tulokkaisiin. Muutamien peruskiilalaisten harteilla Kiila kuitenkin kannettiin yli vaikeiden aikojen. Näistä keskeisin oli synnynnäinen kiilalainen Raiku Kemppi. 1980-luku 1990-luku Muut järjestöt alkoivat vähitellen hyytyä ja hiipua, mutta Kiila on jatkanut näihin päiviin. 80-90 -lukujen hullunnäennäinen yksilöllistyminen, yksityistäminen, yksityistyminen, punapääoman tuho ja työväenliikkeen historiallisen projektin pää ovat tehneet kiilalaisen toiminnan vaikeammaksi, mutta toisaalta haasteellisemmaksi. Kiila on vasemmistosivistyneistön ainoa elävä yhteenliittymä, ja vaikka nuorimman polven lienee hankala labyrintissa löytää Ariadnen lankaa Kiilan luo, ne kysymykset, joihin nuoriso joutuu tahtomattaan etsimään vastauksia, ovat Kiilankin Zeuksen päänsärkyä. Toivottavasti siitä syntyy nuorekas, loistava Pallas Athene. Näihin kysymyksiin, ekologiseen tuhoon, vanhoihin ja uusiin sairauksiin, pohjoismaisen hyvinvointivaltion purkamiseen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kiistämiseen, eettisten valintojen kriisiytymiseen, maailman kolmijaon vaihtumiseen teollisuusmaiden ja kehitysmaiden kahtiajaoksi, on jokaisen ajattelevan eikä vain kuluttavan ihmisen etsittävä ratkaisuja. Tällä hetkellä Kiila etsii jälleen kiilalaisuuden ydintä, filosofiaansa, suurinta yhteistä nimittäjää dramaattisesti muuttuneessa maailmantilanteessa. Kiila on suomalainen muunnelma kirkkaan ajattelun ja tunteen maailmansinfoniasta.

1936 Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiila on Suomen tunnetuin ja pitkäikäisin taiteilijoiden ei-ammatillinen yhteenliittymä. Sen jäseniä on perustamisesta, vuodesta 1936 lähtien yhdistänyt innostus avantgardistiseen, korkeatasoiseen ja inhimillisyyteen sitoutuneeseen taiteeseen. Kiila syntyi aikana, jolloin tällaiset tavoitteet eivät olleet kulttuurin valtavirta, vaan näitä tavoitteita oli toteutettava vastavirtaan, jopa raastuvassa vieraillen, kuten osoittavat 30-luvun monet painokanneoikeudenkäynnit. Näistä osallisiksi pääsivät Kiilan piiristä Erkki Vala Tulenkantajat -lehtineen, Pentti Haanpää ja Raoul Palmgren. Kiila toimi alussa yhteiskunnallisen ja proletaarikirjallisuuden tunnusten alla. 1940-luku Periaatteellisista syistä kiilalaiset olivat oppositiossa jatkosodan sotapolitiikkaa ja natsilaista aseveljeyttä vastaan. Talvisodassa Neuvostoliitto käsitettiin hyökkääjäksi, ja siksi tapeltiin, kaaduttiinkin kuten elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara. Noin puolet alkuperäisen ryhmän 24 jäsenestä istui jatkosodan vuosina poliittisessa vankeudessa. Tilanne muuttui vuosina 1944-48, joka oli Kiilan ensimmäisen suuruuden aikaa. Kiilalla oli arvovaltaa ja vetovoimaa nuoren sivistyneistön piirissä, kun “vaaran vuosina” etsittiin sisä-, ulko- ja kulttuuripoliittista käännettä. Jäsenmäärä räjähti muutamassa vuodessa yli sataan, ja alkuperäinen kirjailijapainotteinen ryhmä laajeni yleiskulttuuriseksi: mukaan tuli kuvataiteilijoita, teatteriväkeä, muusikoita ja toimittajia. Merkittävää oli suomenruotsalaisten kirjailijoiden liittyminen joukkoon pitemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa: Jörn Donner, Parland-veljekset, Aili Nordgren, Eva Wichman, Atos Wirtanen. Alusta lähtien oli ollut yhteyksiä kunniajäseneksi valittuun Elmer Diktoniukseen. 1950-luku 1960-luku Kiila piti komeat 15-vuotisjuhlat 1951, mutta sitten seurasi hiljaiseloa Tornissa (jossa kokoukset pidettiin) aina 60-luvun puoliväliin. Nyt seurasi ryhmän toinen suuruuden kausi: kulttuuriradikalismin ja uusvasemmistolaisuuden merkeissä ryhmään etsiytyi uusi sukupolvi, jotka kohtasivat perustajapolven klassikot Arvo Turtiaisen, Elvi Sinervon, Jarno Pennasen ja muut. Kiilasta tuli kulttuurikeskustelun keskeisiä foorumeita, ja sen kannanotot Vietnamin sotaa sekä Tsekkoslovakian miehitystä vastaan, avautuneemman yleisradiopolitiikan ja sosialistisen kulttuurin puolesta olivat merkittäviä. Kun Kiila oli 30- luvulla vasemmistososiaalidemokraattinen, 40-50 -luvuilla painopisteeltään vaikkakaan ei järjestöllisesti kansandemokraattinen, nyt myös sosiaalidemokraatit ja sitoutumattomat vasemmistolaiset tulivat mukaan. Kiilan varapuheenjohtajan Arvo Salon Lapualaisoopperan ensi-ilta ja valitseminen eduskuntaan 20.3.1966 oli ryhmänkin historian huippuhetkiä. Muita tunnettuja äänekkäitä tulokkaita oli tuossa vaiheessa punalippua heilutellut Pentti Saarikoski. Erityisesti nuori teatteriväki oli ryhmän uusi vahva resurssi. 1970-luku 70-luvulla Kiila joutui olemassaolon ongelmiin poliittisesti tarkemmin rajautuneiden vasemmiston kulttuurijärjestöjen puristuksessa (Kulttuurityöntekijäin liitto, Kulttuurityöntekijäin Sos.dem. Yhdistys, Kulttuuridemokraatit). Vaikka kaikki ilmoittivat kunnioittavansa Kiilaa yhteistyöjärjestönä, toiminnallista voimaa valui näihin uusiin tulokkaisiin. Muutamien peruskiilalaisten harteilla Kiila kuitenkin kannettiin yli vaikeiden aikojen. Näistä keskeisin oli synnynnäinen kiilalainen Raiku Kemppi. 1980-luku 1990-luku Muut järjestöt alkoivat vähitellen hyytyä ja hiipua, mutta Kiila on jatkanut näihin päiviin. 80-90 -lukujen hullunnäennäinen yksilöllistyminen, yksityistäminen, yksityistyminen, punapääoman tuho ja työväenliikkeen historiallisen projektin pää ovat tehneet kiilalaisen toiminnan vaikeammaksi, mutta toisaalta haasteellisemmaksi. Kiila on vasemmistosivistyneistön ainoa elävä yhteenliittymä, ja vaikka nuorimman polven lienee hankala labyrintissa löytää Ariadnen lankaa Kiilan luo, ne kysymykset, joihin nuoriso joutuu tahtomattaan etsimään vastauksia, ovat Kiilankin Zeuksen päänsärkyä. Toivottavasti siitä syntyy nuorekas, loistava Pallas Athene. Näihin kysymyksiin, ekologiseen tuhoon, vanhoihin ja uusiin sairauksiin, pohjoismaisen hyvinvointivaltion purkamiseen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kiistämiseen, eettisten valintojen kriisiytymiseen, maailman kolmijaon vaihtumiseen teollisuusmaiden ja kehitysmaiden kahtiajaoksi, on jokaisen ajattelevan eikä vain kuluttavan ihmisen etsittävä ratkaisuja. Tällä hetkellä Kiila etsii jälleen kiilalaisuuden ydintä, filosofiaansa, suurinta yhteistä nimittäjää dramaattisesti muuttuneessa maailmantilanteessa. Kiila on suomalainen muunnelma kirkkaan ajattelun ja tunteen maailmansinfoniasta.

Kari Sallamaa

Kari Sallamaa on Kiilan entinen puheenjohtaja, joka väitteli Kiilan maailmankatsomuksesta ja esteettisestä ohjelmasta 1933-1943 kirjallisuustieteellisellä tutkimuksellaan Kansanrintaman valo (SKS 1994) Oulun Yliopistossa.

Teksti on julkaistu vuonna 1996 KIILA:n 60-vuotisjuhlalehdessä: Tulevaisuutta ei ennusteta – se tehdään