Ei ole taistelulaulujen aika, ei joukkoliikkeiden. Sinipunahallituksen kulttuuripolitiikka antautuu vuodesta toiseen megatapahtumien, spektaakkeleiden, tähtien sekä sisältötuotannollisia ja kulttuuriteollisia mantrojaan toistavan IT-sektorin edessä kuin miehitetyn maan prostituoitu. Ei oikein ole taiteen aika, eikä taiteilijaryhmittymien – ei ainakaan “edistyksellisten”.

Kiila täyttää tänä vuonna 65 vuotta, eikä näin huonosti ole mennyt koskaan. Jäsenkunnan keski-ikä kasvaa vuosi vuodelta, ja kuolleet sielut lisääntyvät. Turha sitä on peitellä. Turtiaisen, Palmgrenin, Sinervon ja Pennasen ajoista on jäljellä vain hiipuva romanttinen muisto, ja tuskin 1960-70-lukujen joukkovoima, tai edes voiman illuusio, palaa enää koskaan. Mitä tehdä ja miksi?

Lähestyn asiaa henkilökohtaisesti – ja muistan samalla feministisen sloganin “henkilökohtainen on poliittista”. Kun joitain vuosia sitten hakeuduin Kiilan joukkoon, minua elähdytti lähinnä romanttinen halu kuulua rakastamieni kirjailijoiden historialliseen taikapiiriin. Toisaalta en ollut koskaan oppinut nauramaan hyväntahtoisella ja tietoisella camp-fiiliksellä laululiikkeen lauluille; kylmät väreet palasivat aina, kun kuulin Kristiina Halkolan laulavan junasta ja hiljaisesta miehestä – varsinkin kun koitti leipäjonojen ja hyväksyttävissä olevan työttömyysprosentin aika, jota edelleenkin elämme. Amerikkalaisen laulun tavoin kysyin jatkuvasti hämmentyneenä ja ärtyneenäkin: “Mitä niin hassua on rauhassa, rakkaudessa ja keskinäisessä ymmärryksessä?” Halusin tietää ja myös tehdä tiettäväksi, kenen joukoissa seison. Halusin olla kulttuurin ammattilaisena – jos sallitaan – omalta osaltani rakentamassa parempaa maailmaa, etsimässä muiden kaltaisteni kanssa hyvän elämän salaisuuksia. Ja miten siinä kävi? Valehtelisin, jos sanoisin että löysin kotini tai myös kulttuurityöläisenä, että en ole pettynyt. Mutta pettymyksiä pohtiessa on myös moni asia selkiytynyt. Muun muassa se, että on kuitenkin olemassa paljon taiteilijoita, jotka edustavat – ainakin minulle – Kiilan parhaita perinteitä: toisista välittämistä, yhteisöllisyyttä, kulttuurista omaehtoisuutta, ahdistavien ulkoa tulevien hegemonioiden vastustamista, arjen ja omien elinympäristöjen merkityksen korostamista… Mutta myös se, että monet näistä taiteilijoista toimivat yksin tai korkeintaan pienissä ryhmissä. Ja että kaipuuta joukkovoimaan tai tarvetta kovin näkyviin mielenilmauksiin ei tunnu olevan. Ja että 1960-70-lukujen osallistuva taide heittää ison varjon nykyisten kulttuuristen pyrkimysten ylle. Vaikutushistorioiden, syiden ja seurausten erittelyn aika, hedelmällinen vertailu ovat vasta koittamassa – tässä albumissa sitä käynnistävät Jouko Turkka ja Petr Rehor.

Mutta monet vanhat kysymykset ovat edelleenkin olemassa, yhtä akuutteina kuin aina. Eikä pyyhettä tarvitse heittää resignoituneena kehään. “Mitä tässä enää vastustaa?”, kysyy Pessi Rautio mutta löytää kuitenkin sen vanhan vihollisen – mikä nimi sille nyt sitten annetaankin. Ja löytää myös taiteilijoita, jotka omalla tavallaan, omalla kielellään, osallistuvat keskusteluun. Juuri kriittisen kielen ja retoriikan ongelmat ovat oman artikkelini kohteina. Voimme puhua taiteesta myös suoraan suhteessa markkinatalouteen, globalisaatioon ja konsumerismiin, kuten Teemu Mäki tinkimättömästi, johdonmukaisesti ja häpeämättömän “vanhanaikaisesti” tekee.

Kulttuurinen demokratia kuuluu elävän IT-sektorin nousun myötä kukoistustaan. Innokkaimmat surffaajat näkevät internetissä uuden kansalaisyhteiskunnan synnyn, jossa kaikki kukat saavat kukoistaa ja jossa kukin saa äänensä kuuluviin ilman hegemonista sensuuria. Uuden median taide valloittaa uusia yleisöjä, nuoriso saadaan uudella tavalla kulttuurin piiriin. Mutta onko näin? Väliin kaikki tuntuu olevan silkkaa Pokemon-korttien vaihtoa. ‘Interaktiivisuus’ tuntuu usein jäävän siihen, että saan kännykälläni jonkin valon vilkkumaan tai robotin kääntymään johonkin suuntaan tai sanomaan “moi”, ja ‘konvergenssi’ palvelee lähinnä kunkin monipuolisen tuoteperheen tehokkaampaa markkinointia – sitä kun kirja, elokuva, video, sarjakuva, muovihahmot, keräilykortit sekä peli ovat yhtä ja samaa bisnestä.

Tiedänhän minä, että kaikki tämä kuulostaa niin auttamattoman vanhanaikaiselta uuden vastustamiselta, konservatiiviselta jurputukselta. Mutta silti. Miten on käynyt laadun – ja laadullisten mittareiden? Kun kirjaston pitää osoittaa tulosvastuullisuutensa, se tapahtuu lainausluvuilla eikä sillä, mitä ihmisten sisällä tapahtuu. Eskapismi ja vaikeidenkin elämää koskevien kysymysten kysyminen lähtevät samalta viivalta. Laman aikana tapahtunut kirjastojen alasajo ei ole pysähtynyt parempien aikojen myötä. Sama koskee muutakin kulttuuritarjontaa. Kulttuurin medioituminen, sponsorivetoisuuden ja spektaakkeleiden lisääntyminen sekä sitä kautta keskiluokkainen rituaalistuminen tuottavat osallistujamäärillä keikaroimista, kulttuurisen tarjonnan kaventumista ja riskonottokyvyn heikkenemistä, mutta harva kysyy: “Miksi?” Miksi tähän tapahtumaan osallistui 35.000 ihmistä ja mitä he siitä saivat? Gallupissa 500 heistä sanoo olleensa tyytyväisiä (ja jättäneensä paikkakunnalle keskimäärin 262 markkaa), ja se riittää.

On tässä ehkä sittenkin tarpeeksi vastusta ja asioita, joiden suhteen tulee olla valppaita ja omata asennetta!

Entä sitten maailma uusine rajoineen ja unioneineen? Kun yhtäaikaisia tendenssejä on kaksi, paikallistuminen ja globalisoituminen, miten käy kansallisen kulttuurin? Missä kulkevat vastenmielisen nationalismin ja terveellä tavalla itsetietoisen ja ylpeän paikallisuuden rajat suhteessa globalisaatioon? Mitä Jugoslavian hajoaminen meille opetti? Miten asettuu taiteilija suhteessa näihin ristivetoihin. Muun muassa tätä kysyy Kalevi Aho pohtiessaan ajan henkeä.

Ehkä sittenkin perun puheeni. Kyllä nyt on Kiilan aika. Pitää olla! Maailma ei ole vielä likikään valmis, ja pettymysten sijaan on rivien kokoamisen aika. Muminan sijaan on uuden kielen opettelemisen aika. On aika löytää samoin ajattelevien ihmisten sijaan samoja asioita ajattelevia ihmisiä, vanhempia ja nuorempia, saattaa heitä yhteen jakamaan ideoitaan ja visioitaan. Siksi tämä albumi, pitkästä aikaa. Se on raakile, se ei ole eri taiteenlajeja kattava, se ei tarjoa yhtenäisiä kantoja vaan joitain hajanaisia puheenvuoroja, jotka haluavat vastauksia ja uusia kysymyksiä muissa keskusteluissa – ja seuraavissa albumeissa. Aina on asenteen aika!

Otso Kantokorpi

Teksti on julkaistu vuonna 2001 Kiilan albumissa: Asennetta!